Mä olin etsinyt itselleni uutta hevosta jo hyvän aikaa, mutta sopivaa ei vaan tuntunut löytyvän. Varsinkin kotimaisten markkinoiden kanssa mä olin jo lähes luovuttanut ja siirtänyt katseeni enemmän ulkomaille, tuontihevosiin, vaikka tietenkin siinä olisi ollut paljon enemmän riskejä ja säätöä koeratsastusten ja kuljetusten ja kaiken maailman paperitöiden kanssa. Mun suunnitelmissa oli löytää sopivan kokenut, sopivasti koulutettu ja sopivan kokoinen kenttäratsu. Mielellään vielä sellainen, jonka kanssa pääsisi mahdollisimman nopeasti takaisin kisakentille.

Mitä sitten tapahtui? Mä selasin tapani mukaan myynti-ilmoituksia ja kahlasin niistä ihan tosissaan kaikki läpi, vaikka myynnissä olis ollut vaan poneja, ravureita tai varsoja. Ja totta kai siinä kävi niin, että mä iskin silmäni yhteen varsaan, joka vaikutti paperilla just siltä, että se oli sitä mitä mä olin etsinytkin - kymmenen vuoden päästä. Kun mä tuijottelin sitä ilmoitusta, mulla oli mielessäni vaan kaksi vaihtoehtoa: joko mä opettelisin kouluttamaan varsaa tai mä keksisin aikakoneen, jolla mä voisin hakea sen valmiiksi ratsukoulutetun varsan itselleni tulevaisuudesta. Ja näistä vaihtoehdoista toinen vaikutti huomattavasti helpommalta kuin toinen.

Mä ihastuin Masissa heti sen sukuun (koska eihän siitä oikeastaan paperilla muuta nähnytkään). Olin aina uskonut siihen, että laatuhevosia tuli nimenomaan laatutammoista ja siltähän Masin koko emän puolen suku näytti. Sen sijaan sen isän puolella oli mielenkiintoisia hevosia sekä täältä Suomesta että Ruotsista, vaikkei ne niin palkittuja ollutkaan. Kun mä soitin Irene Roineelle, Masin kasvattajalle, mä olin viimeistään ihan myyty. Kun se kuvaili sitä pientä varsaa, joka oli syntynyt just pari viikkoa sitten ja myös sen vanhempia, jotka molemmat oli Lusö Eventing tallin omistuksessa, mä näin jo aivan selvästi meidän yhteisen tulevaisuuden. Joten sillä tavalla mulle olikin valmiin kisahevosen sijasta tulossa Masi.